Nimetön13.8.2018
Parhautta
Olin päättänyt, että lukion jälkeen haluan lähteä opiskelemaan jotain muuta kuin teoreettista alaa. Lukio oli minulle yhtä tuskaa, ja ainoa valopilkku sen keskellä oli kuvaamataito, jossa pääsin toteuttamaan itseäni. Lukiossa ammattialaa miettiessäni tajusin käsityön olevan minulle sellaista tekemistä, jossa aivoni ja ajatukseni sekä olemukseni ovat tasapainossa keskenään. Wetterhoffista olin kuullut ja eräs kaukainen sukulaiseni oli todennut: “Ettei sinne kukaan pääse kun on niin mahdottoman hieno koulu.” Noh, osoitin tämän uskomuksen vääräksi ihanalla tavalla.
Lähdin opiskelemaan Hämeenlinnaan aivan täysin toiselle puolelle Suomea ja se oli täydellinen hyppy tuntemattomaan. Soluasunto, yksin arkisten asioiden opiskelua, kolikkopuhelin, käytetty pyörä, aina loppumassa olevat rahat, mutta niin paljon vapautta, ideoita ja suuria unelmia.
Ensimmäinen kouluviikko kului kuin unessa: muistan kuusikerroksisen rakennuksen, joka purjehti Vanajaveden rannassa – ajattelin sen vievän minut vaikka toiselle puolelle maailmaa. Tavallaan näin onkin myöhemmin tapahtunut. Koko korttelissa oli kuitenkin jotain turvaa, se oli kuin ankkuri. Tällä on paikkansa ja tällä on tarve olla juuri tässä. Sokkeloiset käytävät, kutomon äänet, vanhat tiilet vastapainonaan uudet tietokoneet ja opiskelukaverit yhtä innokkaine mielineen jäivät ensimmäisestä vuodesta mieleeni.
Opettajat olivat innostavia ja kannustavia, mutta myös ankaria – turhasta ei kehuttu tai kiitelty. Vaatimuksia riitti. Väsymystä ja riittämättömyyden tunnetta tuli koettua myös, sillä kaikkea ei (silloinkaan nuoruudesta huolimatta) ehtinyt eikä jaksanut. Muistan kudontatilkkukansion valmistumisen viimeisenä yönä, kämppikseni keittäessä minulle teetä keskellä yötä ja kysellessäni hulluuteni perään. Kudontatilkkukansiosta tuli kuitenkin myöhemmin yksi keskeisistä ensimmäisistä opetusvälineistäni aloittaessani opettajantyön. Kannatti siis valvoa!
Nykyisin huudellaan paljon itseohjautuvuuden perään. Tässä asiassa näen Wetterhoffilla olleen minulle tärkeää annettavaa. Jo toisesta opiskeluvuodesta lähtien alkoi valmistaminen työelämään toden teolla. Ammattia ja sen osaamisalueita piti peilata todenteolla omaan osaamiseen. Se saattoi olla myös joillekin lannistavaa, sillä muistan muutaman lopettaneen opiskelut tai vaihtaneen suuntautumisalaa tuohon aikaan. Vanajaveden ranta oli rauhoittavaa katseltavaa sisimmän myrskytessä uusien tuulien edessä.
Projektiopiskelu antoi meille mahdollisuuden kokeilla omia siipiä. Siitä kokeilusta olen ollut ikuisesti kiitollinen. Opettajat uskoivat meihin, ehkä vähän liikaakin, mutta luottamus oli tärkeä kädenojennus. Projekti loppui aikanaan, mutta mielessä se on elänyt vielä kauan, kauan sen jälkeenkin.
Valmistuin aikanaan tekstiiliartenomiksi (AMK) ja muistan sen päivän epätodellisen tunteen. Nyt jokin oli loppu, olin valmis – enkä todellakaan ollut valmis, lopettamassa tai lähtemässä mihinkään. Silti piti lähteä, valmistua ja astua johonkin muuhun. Ne vuodet Hämeenlinnassa ovat kuitenkin kukkeinta nuoruuttani, ja palaan niihin hetkiin mielessäni usein. Tuntuu kuin näkymätön Fredrika olisi pitänyt minusta huolta kaikkien niiden epävarmojen aikojen keskellä, vahva nainen, jonka näkymätön käsi ohjasi elämääni turvalliseen suuntaan. Sen voiman olen kokenut myöhemminkin, omassa työssäni Wetterhoffista puhuessani. Yllättävän monet tietävät paikan, mutta minä tunnen sen – edelleen.
Lisätietoja
Suomen käsityön museo
amanuenssi Seija Hahl
seija.hahl@jkl.fi
014 266 4372
050 311 8886