Muistot Wetterhoffin ajoista!

Kyllä tuntui jo alussa, kun oli päässyt opiskelemaan Wetterhoffille, noin jotenkin ”suurelta mahdollisuudelta” tuo tekstiilinäytteiden kerääminen. Puhuttiinhan siitä jo vanhempien opiskelijoiden kesken Wetterhoffilla. Tietysti samalla tuntui niinkin, että miten sen saa kunnolla suoritetuksi.
Wetterhoffille kerättävien tekstiilinäytteiden kerääminen ajoittui opiskeluajan viimeiseksi kesäkaudeksi, jos oikein muistan. Opiskelin Frederika Wetterhoffin kotiteollisuusopiston kutomavoittoisella opettajalinjalla 20.8.1958–5.6.1961. Siis kesällä 1960 keräsin W:n kokoelmiin tekstiilinäytteitä Alavuden pitäjästä.

Hoffin jälkeen keräsin vuosina 1961–65 Kansallismuseolle. Sinne keräsin Alavudelta, Peräseinäjoelta ja Töysästä. Kun Wetterhoffin opiskeluaika alkoi olla keväällä 1961 lopussa, tuli tohtori Toini-Inkeri Kaukonen käymään Hoffilla selvittämässä keräämistä Kansallismuseolle. Minä olin niin ihastunut vanhoihin tekstiileihin, että lupauduin jatkamaan keräämistä. Kaukonen neuvoi tarpeellisia asioita keräämisestä. Samantapaistahan se lopulta oli kuin Wetterhoffillekin kerääminen.

Muistan kirjoittaneeni täällä paikallislehti Viiskuntaan kirjoituksen Kotikutoista Kansallismuseolle sydänmaan kylästä. Kirjoitus oli lehden yleisönosastossa ja on vieläkin tallella. Liitän sen mukaan sellaisenaan.

Wetterhoffilla kuvaamataidon opettaja Tellervo Strömmer ohjasi meidät, miten tekstiilikeräys suoritetaan. Oppilasmatrikkelista v:lta 1960 sivulta 57 luin, että vuodesta1943 alkaen kaikki oppilaat ovat suorittaneet tekstiilikeräystä. Jokainen meistä valitsi keräyspaikkakunnan, joka taisi melkein kaikilla olla kotikunta. Alavus kotikuntana ei minulle kuitenkaan kovin tuttu ollut. Polkupyörällä sitä aioin ruveta kiertämään.

Asuimme silloin Ritarinmäellä pienessä vaatimattomassa Rajala-nimisessä mökissä, jossa ei ollut mitään mukavuuksia. Siis ei ollut sähköä, vesijohtoa, saunaa, radiota, puhelinta, jne. Radion toin työpaikaltani, kun olin jo 1963 vuodesta töissä Räisälän Kansanopistossa. Kesäisin tein tätä työtä ja asuin siellä Ritarinmäellä, josta käsin suuntasin pyöräretkeni naapurikuntiin Töysään ja Peräseinäjoelle.
Töysässä sain yöpyä koulukaverini luona. Silloin oli lyhyempi matka siellä uusiin kohteisiin. Koulukaverini tiesi jopa antaa hyviä neuvoja minulle, mistä voisi löytää jotakin. Samoin Peräseinäjoella oli koulukaveri, jonka luona sain yöpyä. Joskus vein Alavudelta linja-autossa pyörän Peräseinäjoelle ja kiersin taas päivän. Sitten joskus jätin pyörän erään rouvan puutarhaan, joskus taas P.seinäjoen kirkon kiviaidan sisäpuolelle ja tulin linja-autossa Alavudelle. Sitten taas aamulla seuraavana tai sitä seuraavana päivänä tulin keräämään ja pyörä oli aina säilynyt. Silloin oli niin rauhallista pyöräillä, kun liikennettä oli niin vähän.

Kerääjä varasi mukaansa vihkon tai paperia, jossa oli laitettuna sarakkeet joka tiedolle, mitä tekstiilinäytteestä piti ottaa selville. Siinä nyt ainakin kysyttiin tekijän nimi ja omistaja, kylä, ikä. Olisikohan muuta, en muista? Tietysti mukana piti olla kynä, sakset ja ehkä mittanauha. Tietysti eväät; vesipullo ja voileivät ym. Vaasa-lehdestä, joka meille tuli, näki vähän säätilaa, ei nyt oikein sateisella säällä viitsinyt lähteä.

Sitten aamulla lähdin pyöräilemään. Minusta pienet kylätiet olivat kivat kulkea ja mielenkiintoista oli mennä aivan vieraisiin taloihin. Kun kerääjä sitten menee sisälle ja esittää asiansa, ruvettiin kyselemään mistä kylältä olet ja miksi tällaisia vanhoja, kuluneitakin käsitöitä kerätään. Sitten vaan keräilijä yritti selittää ja vastata asioihin. Siinähän saattoi tulla pitkätkin selostukset ihmisistä, joita tunnettiin puolin ja toisin, eikä nykyisestä yksityisyydensuojasta untakaan nähty. Tekstiileihin keskustelu siirtyi vähitellen.

Vällynpäälliseksi kudottuja raanuja oli hyvin usein niin huonokuntoisia, että kerääjä sai leikata palan mukaansa. Siinä tuli joskus puhe myös vällyjen tekijöistä, joita oli ainakin kaksi sellaista Alavudella, joista kuulin kerrottavan. Toinen heistä oli nainen, josta sanottiin, että hän teki usein liian lyhyet vällyt.
Kyllä siinä kierrellessä usein mietti sitä, mihin taloon rohkenisi mennä. Usein annettiin jo naapurissakin hyviä neuvoja, missä kannattaisi käydä. Samalla, kun keräsi tekstiilinäytteitä, oli mielenkiintoista nähdä tupien ym. sisustusta. Vanhat talonpoikaistuolit esim. kiinnostivat erikoisesti. Alavuden Sapsalammin kylästä kansanlaulaja Tiila Ilkan tuoli löytyi näiltä retkiltä. (Olen lahjoittanut sen kertomuksineen sinne Käsityön museoon.) Se aika, kun minäkin keräsin tekstiilejä, se sieltä löytyi.

Oli se vielä monesta muustakin syystä ihanaa. Keräilijä pyöräili siellä kyläteillä, niin näki lehmiä ja muitakin eläimiä laitumilla. Silloin oli pieniäkin kujoja, joissa lehmät olivat rakkaita tunnettuja yksilöitä. Lehmillä ja vasikoilla ei ollut noita kamalia korvamerkkejä eikä lovia korvissa. Ehytlaitaisin korvin ne katselivat sellaista pyöräilijää, joka saattoi pysähtyä niitä katsomaan.

Töysässä kierrellessäni menin erään talon pihaan. Siellä emäntä puuhaili innoissaan talon navetan seudulla. En varmaan ollut vielä asiaani kertonut, kun hän innostui kertomaan omaa iloaan. Lehmä oli poikinut terveen vasikan, joka oli saanut alkunsa keinosiemennyksestä. Hänen mielestään se oli aivan ihmeellistä. En muista ehdittiinkö siinä etsiä tekstiilinäytteitä ollenkaan.

Siksi varmaan tämä muisto on minulle näin mieleen jäänyt, kun pidän lehmistä. Vaikutti siltä, että kyseisellä emännällä oli vain se yksi rakas lehmä.

Eräässä talossa löytyi kauniit kontinkuvaneuleiset lapaset, joissa oli väreinä ainakin sinistä ja vihreätä. Hyväkuntoiset ne olivat ja keräilijälle ne annettiin. En muista tulivatko ne Wetterhoffin vai Kansallismuseon kokoelmiin. Kun näytteistä otettiin talteen tiedot; tekijän nimi, tilkun ikä, omistaja, lahjoittaja, ym. tarpeellista, niin näiden lapasten lahjoittaja ei halunnut nimeään antaa.

Joskus keräilijä keskusteli aika perusteellisesti jonkun tekstiilin, vaikkapa raanun tekemisen vaiheista.
Mieleeni on jäänyt asia raanuihin käytettyjen villalankojen värjäämisestä. Sota-aikana ilmeisesti kaupasta oli vaikea saada lankoihin sopivaa väriä. Tuli vastaan useammankin kerran sellainen asia, että värjäämiseen oli käytetty piirustusliituvärejä.

Kun keräystä näillä alueilla suoritin, tuli ajatus, että kyllä käsitöitä on tehty. Varsinkin kangaspuut ovat olleet ahkerassa käytössä. Kudekuviollisten raanujen kutominen esim. vällynpäällisiksi oli lajirikasta. Niitä oli myös paljon kudottu ylisängyn edustaverhoiksi (”ettehiksi”). Oli vakoraanua, suoraruutuista raanua, ”hihinaasta tapeetia” (=silmikkoraanua), rinkiraanua (myös hakaamalla kudottua).
Sitten olivat patjakankaat, tyynynvaarut, pöytäliinakankaat (salaveetit, köyhän salaveetit), keinutuolinmattoja, ontelosidoksisia ym. sängynpeittoja, ”lykkyroiteja” (=helmipoiminnalla kudottuja), pujotuskoristeisia roiteja, täkänöitä ym, ym.

Mielessäni oli usein sekin, että mummuni Maria Lahdenoja (s. 8.9.1881, k. 21.6.1961 Alavudella) kutoi ihmisille kankaita. Olisi voinut kerääjälle osua mummuni kutomaa kangasta. Ei muistaakseni niin tapahtunut. Mummu eli silloin vielä ja antoi palan pöytäliinastaan, joka oli puuvillalangoista kudottu suoraruutuisen raanun sidoksella.

Peräseinäjoelta on jäänyt mieleen eräässä talossa käynti. Ensin vaikutti siltä, ettei kysymiäni tekstiilejä löydy emännän selitysten mukaan mitään. Jonkin ajan päästä talon isäntä tuli tupaan ja uudelleen selitin asiani, miksi olin tullut. Isäntä sanoi tuolla heidän mehiläispesien peittona olevan vanhoja roitirenttuja, jos ne olisivat kysymiesi kaltaisia, kun ne ovat ainakin kotona kudottuja. Hän lähti kanssani sinne mehiläispesille katsomaan. Löytöjä siellä oli: vanhoja rinkiraanuja ainakin kahta erilaista. Likaisia ne olivat. Isot palat leikkasin mukaani. Tietoja näistä tekstiileistä kysyessäni muistaakseni tuli selville, että isännän äidin puolelta nämä raanut olivat lähtöisin.

Eräässä kylässä Alavudella olin keräämässä tekstiilinäytteitä kuumana kesänä heinäaikana. Talonväki tuli kahville pellolta juuri, kun keräilijä tuli pihaan. Yritin tietysti esittää asiani, mutta ensin käskettiin minutkin kahvipöytään. Tuvassa oli pöytä vähän sekaisin, kuppeja ja varmaan jotakin leipää, ropsua ym. jäänyt siihen valmiiksi. Yhteen kuppiin minullekin kaadettiin kahvia. Kun sitä siinä talon väen kanssa join, tuli kupin korkeuden puolivälistä näkyviin kuivunut kermakahvin raja. Silloin totesin, että kuppi oli likainen. Tuli siinä vähän inhottava tunne. Tekstiiliasia sai jäädä toistaiseksi. Tämä ehkä on senkin takia mieleen jäänyt, kun yleensä ei keräilijälle tarjottu kahvia tai ruokaa täälläpäin Suomea.
Joskus sattui menemään talon tupaan ruoka-aikana. Mieleen on jäänyt ruokailijoita pöytä täynnä, lautasten vieressä pöydällä iso läjä perunankuoria. Siinä sitten koko porukka halukkaasti syömässä.
Omat eväät söin jossakin sopivassa paikassa yksin rauhassa jotakin luonnon asiaa ihaillen samalla kannon tai kiven päällä istuen. Joskus sattui matkan varrelle osua joku kyläkauppa, josta ostin ehkä keksipaketin. Siitä oli naposteltavaksi pidemmäksi aikaa.

Tässä yhteydessä tulee mieleen myös sellainen kokemus kierrellessäni Alavuden Taipaleen kylän tietä, tuli vastaan taas yksi talo, jota en tiennyt ja tuntenut etukäteen. Sisälle mentyäni tuli emännän kanssa puhe, mihin olin tullut. Talo oli Vehkakoski – säveltäjä Toivo Kuulan äidin kotitalo ja Toivo-pojan syntymäkoti. Talon emäntä oli yksin kotona ja käveli aivan kaksin kerroin (selkä niin kipeä). Hänen kanssaan puhuttiin tästä asiasta. Väitetäänhän monella taholla, että Kuula olisi syntynyt Vaasassa eikä Alavudella.

Emäntä lupasi näyttää minulle saunan talosta vähän matkan päässä päärakennuksesta. Minusta tuntui aivan suurenmoiselta, kun minulle vaatimattomalle opiskelijalle näytettiin sauna, jossa niin kuuluisa säveltäjä on syntynyt. (Toivo Kuula s. 7.7.1883 Alavudella, k. 16.5.1918 Viipurissa.) Tekstiilikeräys tässä tilanteessa taisi unohtua. Olinhan saanut nähdä tämän kuuluisan saunan. Se jäi minulle vain muistoihin. Nykyisin samassa tilanteessa olisi varmaan valokuvia otettu. Minä olen kaikki keräykseni tehnyt ilman kameraa.

Välillä laitan tähän muistoja siitäkin, kun illalla palasin Ritarinmäen pieneen mökkiin keräysreissulta. Siellä äidin kanssa oli mukava katsoa, mitä olin mukaani saanut. Molemmat kun tykkäsimme käsitöistä, niin mielenkiintoista aina mukana tuli, milloin enemmän, milloin vähemmän. Yksi uusi laji oli kuviovirkatut turkinvyöt. Niitä muutamia löytyi. Eräästä turkinvyöstä otin mallin ja virkkasin oman raanun reunaan koristeeksi nauhan. Itse raanun kudoin Räisälän kansanopiston kutomossa. Raanun sidos on kudekuviollinen vakoraanu. Nyt kesällä 2016 lahjoitin raanun Räisälä-museoon.

Mainitsen vielä ns. ”sukkarihimat” eli viitelöidyt nauhat, joita joskus keräilijän eteen sattui. Kyllähän nekin tuntuivat uudelta löydöltä, kun meidän mummulla ei sellaisia ollut, vaan jotkut vaatimattomammat nauhat siinä tarkoituksessa. Niitä olin lapsuudessa nähnyt hänen käyttävän.

Erikoisista tekstiileistä tulee mieleen kehtotäkänä, kokonainen pieni peitto, jonka Kansallismuseo lunasti maksaen lahjoittajalle siitä maksun. Minä muistelisin tämän lahjoittajan nimi olleen Maria Rikala. Olen leikannut ilmeisesti Viiskunta-lehdestä hänen risti-ilmoituksensa, jonka liitän tähän kertomukseen mukaan. Muistan, että Toini-Inkeri Kaukonen piti tätä kehtotäkänää aika erikoisena löytönä. (Maria Rikala s. 5.10.1919, k. 17.12.2000.) Kyseisen kehtotäkänän mallia en enää muista.

Kyllä keräykseen tuli myös virkattuja näytteitä. Tässä alkaa nyt olla kertomuksen loppuosa käsillä. Aion siinä kertoa siitä, millaista käsittelyä näille tekstiilinäytteille tein, kun ne olivat usein likaisia ja nuhjaantuneita, leikattujen reunojen purkaantumista oli jne.

Ensin vielä yksi kotiintulo Ritarinmäen pieneen mökkiin. Tulin oikein väsyneenä illalla. Äidillä oli paistettuna herkkuani, lättyjä. En niitä edes pystynyt syömään, vaan menin heti nukkumaan. Olen usein ajatellut, että äidin oli varmasti paha mieli, kun hän oli aikonut ilahduttaa minua.

Siinä Ritarinmäen mökissä ei siis ollut mitään mukavuuksia. Siellä sitten rupesin vähitellen tekstiilinäytteiden viimeistelyyn, että ne voi kiinnittää kokoelma-arkeille. Pesemistä ennen yliluottelin käsin eniten purkautuvien kankaiden reunat.

Tilkut piti myös numeroida ennen pesemistä sen mukaan, kuinka olin keräyspapereihini merkinnyt. Joskus numeron ompelin tilkkuun valkoisella langalla harsien. Yleisemmin kuitenkin merkitsin nimikoimismusteella valkoiselle puuvillakankaalle tilkkujen numerot. Sitten kiinnitin ne neulalla ja langalla ommellen tilkkuun.
Kesäisin oli mökin pihalla usein peseminen käynnissä. Kaivosta kannoin vettä ja sitä lämmitettiin pienen mökin hellalla. Pesemiseen käytin useimmiten mäntysuopaa. Pesuvesillä oli hyvä kastella kukkapenkkejä. Tavallaan se oli mielenkiintoista tekemistä, kun näki keräämänsä tekstiilinäytteet puhtaina.
Kun opiskelemaan palattiin kesän jälkeen Wetterhoffille, siellä sitten alkoi vähitellen tilkkujen kiinnittäminen, arkistoarkit saatiin opistolta, samoin liima.

Opiskelijan piti vielä kirjoittaa jonkinlainen kuvaus siitä pitäjästä, mistä keräsi näytteet. Muistan, että en omaan kertomukseeni edes allekirjoitusta rohjennut laittaa.

Kansallismuseolle keräämiäni näytteitä laitoin samalla tavalla lähetyskuntoon kuin Wetterhoffin aikanaan. Postitin ne ohjeiden mukaan museolle. Vein kesäkokoelmani syksyisin mukanani niihin työpaikkoihin, missä olin, laittaakseni lähetykset kuntoon. Vuonna 1965 olen viimeiset näytteet kansallismuseoon kerännyt.

Kun nyt oikein syvennyin muistelemaan tekstiilinäytteiden keräämistä, niin koen sen olleen antoisaa ja olen kiitollinen siitä, että se on ollut mahdollista allekirjoittaneelle.

Alavudella 4.8.2916 Sirkka Muurela

Lisäyksenä tekstiilikeräyskertomukseen

Tilkkuretkelläni osuin kerran Töysässä taloon, jossa oli puuliiterin nurkassa kasa kaikenlaista tavaraa, josta emäntä sanoi, että ne ovat siinä polttamista varten. Näin tavaroiden joukossa tuohesta tehdyn astian, jota emäntä sanoi nuuskapöntöksi. Se kiinnosti minua. Sen laidat olivat umpinaista koivutuohta kaksinkertaisena. Siis koivunrungosta irrotettu tuohi renkaana, n. 30 cm korkeat renkaat. Ne oli liimattu jollakin hyvällä liimalla sisäkkäin.

Pöntön pohja ja kansi olivat n. 1,2 cm:n paksuisesta puulaudasta tehty ja luonnonväriset. Kannen keskelle oli pistelty kuvio jotenkin näin [ks. kuva käsinkirjoitetusta tekstistä]. Minusta se oli niin ihana esine, että kysyin emännältä, että saisin sen, jos se kerran on hyljätty poltettavaksi. Emäntä antoi sen, mutta en huomannut kysyä tekijää enkä tietoja tästä esineestä.

Niin palasin Ristinmäen mökkiin sen päivän tilkku- ja nuuskapönttösaaliineni. Kyllä me äidin kanssakin sitä ihailimme. Puhdistin sen ulkona mökin pihalla ja tuuletin sitä.

Kuljetin sen joskus mukanani Kokemäelle Peipohjaan. Se oli joskus minulla esim. kukkamaljakkona siten, että sisällä vesi lasipurkissa. Siitä on esimerkki tässä nukkekuvassa Kotiliedestä no 19 2.10.1992.
Kun toin monia käsitöitä sinne Käsityön museoon (silloin vielä Kotiteollisuusmuseo) Maarit Savolaisen aikana ja kysyin joskus tästä nuuskapöntöstä, että kelpaisiko sekin sinne? Maaritin vastaus oli, että vaikka esine olisi kuinka kaunis, ilman minkäänlaisia tietoja se ei kelpaa enää nykyisin museoon.
Minulle tämä oli selvä opetus, jonka olen mieleeni painanut ja yrittänyt noudattaa. Joskus on ollut ehkä vähän vaikeaakin muistaa tämä.

Edellä kerrotun nuuskapöntön olen myynyt johonkin antiikkiliikkeeseen.
Muistin tämän vielä jälkikäteen ja liitän sen muun kertomuksen lisäksi.

Alavudella 20.8.2016 Sirkka Muurela