Raija Hovila, os. Kivivuori
4.4.2020

Matkaa teen

Hei, hei äiti – äidin siunauksin lähti nuori, 18-vuotias maalaistyttö linja-autolla elokuussa 1957 Jyväskylästä kohti tuntematonta koulupaikkaa, Hämeenlinnaan ja Wetterhoffiin täysin tuntemattomien ihmisten pariin. Kyyneleet olivat herkässä koko matkan. Miksi? Aavistinko, että tulen pian takaisin. Se tunne oli oikea – vain kolme päivää kesti koulutie. Oli palattava. Suuri leikkaus ja syksy siihen meni. Ja nyt – uusi alku Wetterhoffilla vuoden päästä. Sain jatkaa kotiteollisuuskoulua ilmoittamalla tulostani.

Ilmassa oli jotain suuren tuntua. Matkaa tein kävellen asunnolta kohti tuota vanhaa, arvokasta, naisen aikaansaamaa opinahjoa naisille. Alusta alkaen se oli paikka, minkä tunsin kotoisaksi, viihtyisäksi ja omaksi.

Kotiteollisuuskouluvuosi hurahti kuin lentäen. Otin kaiken tosissani käyttäen aikani opiskeluun, tuntemattomien tekniikoiden opetteluun.

Tuli kevät – mitä sitten. Oli selvää, että haen Wetterhoffin opettajaopistoon, mutta ompeluun vai kudontaan. Kummastakin pidin kotiteollisuuskoulussa. Pohdintani tuloksena päätin hakea ompeluun. Ajattelin, että se on haasteellisempi minulle, vaikka kudonnasta pidinkin enemmän. Rehellisesti voin sanoa, että vaikea ja työläs on valitsemani ala ollut, mutta en kadu.

Aikaan Wetterhoffilla oppilaana sisältyi tietysti monenlaista: normaalia koulumenoa ja tähtihetkiä koulussa ja koulun ulkopuolella. Erityisesti muistan kahvitauot, jolloin me ompelun opiskelijat riensimme kadun toisella puolella olevaan konditorioon kahville ja nauttimaan halvasta, mutta hyvästä perunaleivoksesta.

Koulupäivät olivat klo 8-16. Usein jatkoimme päivää klo 21 asti, ehkä pidemmälle. Asunnolle oli turha viedä ommeltavaa, koska työvälineitä ei ollut. Muistan, kuinka vaikeana ja EI-kiinnostavana koin miesten housujen ompelun pienoiskoossa. Kaipasin sovitukseen perehdyttämistä ja kuosittelua paljon enemmän sekä suurien sarjojen vauhdikasta ompelua. Asiakastöitäkin olisi voinut olla ja muotisuunnittelua piirtäen.

Koulutukseen sisältyi eräänlainen seminaarityö: vanhojen käsitöiden tallentaminen joltakin alueelta. Tein sen helsinkiläisen luokkatoverini kanssa pyöräillen paikasta toiseen Konneveden pitäjässä, ja voi mitä muistoja saimmekaan matkaa tehdessä. Esim. 80-vuotias nainen opetti meitä kotonaan tekemään ohuenohuesta langasta rikaskuvioista pirtanauhaa.

Tietysti oppilaan mielestä mikään koulu ei ole täydellinen. Tosihan se on. Opistoajan pituus oli kolme vuotta, sisältäen myös aika paljon kudontaa, mikä on ymmärrettävää, että ei päästy kovin syvällisiin opintoihin.

Wetterhoffilla oli myös suuri sauna koko talonväelle. Erikoista – jäi mieleeni. Juhliakaan ei ollut unohdettu. Olihan se opettelun paikka nuorelle, tärkeä ja tarpeellinen mielestäni.

Rakastin aikaa Wetterhoffilla, sen opettajia ja rehtoria. Koin, että minutkin huomioitiin.

Tunsin velvollisuudekseni käydä tervehtimässä rehtori Helvi Pyysaloa Hämeenlinnan sairaalassa, kun hän oli siellä potilaana. Tälläiset pienet teot olivat jo silloin mielestäni tärkeitä ja opettavaisia.

Ennen opettajakoulutuksen loppumista rehtori Helvi Pyysalo tarjosi minulle vuoden mittaista ompelun opettajan viransijaisuuspaikkaa Haminan kotiteollisuuskoulussa. Olinpa yllättynyt, sisäistä riemua ja kiitollisuutta täynnä lupauduin tehtävään. Miksiköhän minä? Joukossamme oli varmasti pystyvämpiäkin ”tyttöjä”. Kiitos Helvi Pyysalo – se oli vuosi oli mitä ihanin ja monella tavalla antoisa!

Kolme vuotta meni opistossa, tuli kevät 1962 ja kevätjuhla – ja opettajanpaperit. ”Jo joutui armas aika…” lauloimme. Jälleen kyyneleet virtasivat pitkin poskiani – nyt suuresta ilosta ja hiljaisesta kiitollisuudesta. Kimppu suuria ruusuja täytti sylini – äidiltä ja isältä.

Oli kotiinlähdön aika. Nyt matkaa teen, muistellen menneitä ja yhä edelleen käsitöiden parissa nauttien ja aikaani viettäen.

Lisätietoja

Suomen käsityön museo

amanuenssi Seija Hahl

seija.hahl@jkl.fi
014 266 4372
050 311 8886

Pin It on Pinterest